Täytynee myöntää, että matkailu avartaa. Oma mielikuva Serbiasta ja sen kansasta on sotien värittämä. Ensimmäisenä mieleen tulee esimerkiksi entisen Yugoslavian Presidentin, Slobodan Milosevicin, aikakausi, jota esimerkiksi Jens Lapiduksen Rahalla Saa – trilogia tukee vahvasti...

 

Lähdimme siis Budapestistä yöjunalla kohti Belgradia puolen yön korvilla, ja matka oli kaikkea muuta kuin mukavaa – tosin kokemushan se tämäkin oli! Kansainvälisiin yöjuniin on tehtävä aina pakollinen varaus, eikä juniin pitäisi päästä ilman paikkavarausta, mutta Itä-Euroopassa kaikki on aina neuvoteltavissa. Yöjunat ovat Itä-Euroopassa myös hieman erilaisia kuin Suomessa. VR:n kolmen hengen hytti on luksusta verrattuna näihin juniin, joissa samaan tilaan on asennettu 6 makuupaikkaa. Punkat ovat arviolta 175x50cm kokoisia, ja hytin ovi pitää lukita vivuilla ja kettingillä sisäpuolelta, siinä missä Suomessa käytettäisiin avainkorttia.. Santtu ns. uudelleensyntyi tällä matkalla, sillä 190cm pitkä mies käpertyi sykkyrälle nukkumaan.

Hytissämme oli kaksi vapaata paikkaa, kunnes kaksi kilpailevaa interreilaajaa ottivat paikat haltuunsa. Pariskunta ei tainnut olla penaalin terävimpiä kyniä, sillä heillä ei ollut mitään hajua makuupaikan hinnasta (nousivat junaan ilman varausta), maksutavoista, valuutasta, tai määränpäästänsä. Pariskunnan kortti ei ottanut toimiakseen maksuvälineenä, joten konduktööri totesi rahastavansa heidät aamulla.

Kävimme nukkumaan puolen yön jälkeen, ja ehdimme vetää sikeitä noin 2 tuntia kunnes ensimmäinen passintarkastus suoritettiin. Passintarkastuksessa ei sinällänsä ollut mitään ihmeellistä, joten jatkoimme unia heti kun konduktööri oli todennut, ettei kortilla maksaminen onnistunut vieläkään. Jostain syystä passit tarkastettiin vielä kahdesti seuraavan kolmen tunnin aikana. Yöunet jäivät lyhyiksi jo senkin takia, että jokaisen tarkastuksen yhteydessä konduktööri yritti rahastaa kyseistä pariskuntaa ilman tulosta. Lopulta he maksoivat unkarin florinteilla junan, ja luulenpa, että junassa käytetty kurssi ei ollut aivan markkinatasoa..

Lopulta olimme Belgradissa klo 7 aamulla. Ensimmäinen kulttuurishokki tuli päin näköä kyrillisten aakkosten muodossa, mutta suunnistaminen hostellille onnistui silti. Toinen kulttuurishokin tapainen kokemus tuli vastaan heti hostellillamme – hostellinomistaja, Srdan, tarjosi meille Rakijaa, kahvia, sekä naudan- ja hevosenlihasta paistamiaan pihvejä. Olimme ns. ällikällä lyötyjä tästä vieraanvaraisuudesta. Päätimme jättää rakijan myöhemmälle, ja pidättäytyä karppaajalle sopivalla aamupalalla. Päätimme lähteä lähes samoin tein pois Belgradista, sillä meillä oli mahdollisuus matkustaa 21.7 junalla, sillä käytimme siihen passistamme yhden matkustuspäivän. Päätimme mennä Belgradin pohjoispuolelle Novi Sad nimiseen kaupunkiin, joka on itseasiassa Serbian toiseksi suurin kaupunki, katsomaan Europa Liigan karsintaottelua FK Vojvodina vs. FC Vaduz. Srdan oli itsekin urheilumiehiä, sekä vannoutunut Partizan Belgradin fani, joten löysimme yhteisen kielen hyvin nopeasti. Srdan kertoi mielenkiintoisen tarinan Exit festivaalista, jota on järjestetty Novi Sadissa jo vuodesta 2000 alkaen. Ensimmäinen festivaali kesti 100 päivää (!), ja pitkää kestoa osittain selittänee se, että NATO oli pommittanut tuohon aikaan kaikki kaupungin sillat alas, jonka vuoksi saareen sijoitettu festivaalialue oli saavutettavissa ainoastaan vesiteitse. Mies itse vietti kuulemma muutaman viikon kyseisillä festareilla..

Lopulta lähdimme kävelemään juna-asemalle, ja löysimme oikean junankin konsultoituamme konduktööriä. Jos maailmassa jaettaisiin vuoden konnari – palkintoa, se menisi ehdottomasti meitä palvelleelle miehelle. Meidän piti siis ostaa paikkavaraukset junaan 80 dinaarilla per mies (noin 0,60€), ja siinä missä VR:n konduktööri olisi myynyt paikan koneeltaan kymmenessä sekunnissa serbialainen virkaveli tekee käsipelillä kuitin. Hän istuutui viereemme, ja laittoi ensimmäisenä kuittivihkonsa yms. sivuun, ja alkoi jututtaa meitä. Kerroimme mistä olemme kotoisin, missä olemme käyneet, ja löysimme jalkapallosta puheenaiheen, sillä mies oli päivätyönsä ohella erotuomarikerhon päällysmiehiä. Hän arveli, että politiikka värittää liikaa jalkapallotuloksia Serbiassa.. Aikamme rupateltua hän totesi, että meidän pitäisi maksaa paikoista, johon tarjosimme tonnin seteliä. Lopulta maksoimme paikat kahden euron kolikolla, sillä mies oli kuulemma menossa seuraavana päivänä Montenegroon menevään junaan töihin, ja että vaihtorahalle olisi tarvetta.

Novi Sadiin päästyämme kävimme syömässä nopeasti, ja lähdimme etsimään stadionia, sillä kaupungissa oli ns. liikaa lähiörakkautta.. Yksi lippu otteluun maksoi 300 dinaaria, eli noin 3 euroa, mikä ei ole lainkaan paha hinta. Aloittelijamaisesti oletimme, että stadionilla myydään olutta (pivoa), ja painelimme sisään seuraamaan alkulämmittelyä. Pahaksi onneksemme jouduimme toteamaan, että oluen myynti on kielletty urheilutapahtumissa, mutta katsomoissa sai kuitenkin tupakoida vapaasti..

Itse pelistä sen verran, että FK Vojvodina lähti kotiotteluunsa kahden vierasmaalin turvin, eli jatkopaikka seuraavalle kierrokselle vaikutti selvältä. FC Vaduz esiintyi kuitenkin pirteämmin, ja meni kahden maalin johtoon, kunnes FK Vojvodina kavensi 80 minuutilla. Vaduzin jatkohaaveet näyttivät huvenneen savuna ilmaan, ja poistuimme stadionilta kun kellossa oli 90 minuuttia ehtiäksemme junaan. Hostellille päästyämme kuulimme, että Vaduz oli tehnyt ratkaisevan maalin ajassa 90+7min.. Katsopa tästä miten kävi!

Päätimme jättää Belgradin yöelämän väliin, ja nukuimme ns. korkojen kera..

Perjantai 22.7

Yöunet venähtivät melko pitkiksi, ja päätimme suunnistaa lounaalle puolen päivän jälkeen. Srdan neuvoi meidät ? – nimiseen ravintolaan, josta sai kuulemma rakkaudella tehtyä serbialaista ruokaa. Tilattiin kebab ja hampurilainen paikalliseen tyyliin, ja todettiin, että täällä kebab on kebabia, eikä muuta. Molemmat meistä saivat noin 500 grammaa täyslihaa ilman lisukkeita! Ei ihmekään, että paikalliset ovat kaapinkokoisia – täällä rillataan! Ruoan jälkeen kävimme ihailemassa maisemia paikallisen linnan kukkuloilta, ja kirjoittelimme postikortteja jäätelön voimin. Palasimme hostellille, jossa kaikki odottivat tulevaa iltaa, sillä Srdan halusi viedä koko hostellin syömään Sardarskalle, mikä on paikallinen vastine Pariisin Mont Martelle.

Tässä vaiheessa täytynee kuitenkin avautua hieman matkustamisen varjopuolista, sillä yksikin ihminen voi pilata monen muun fiiliksen omalla käytöksellään. Hostellissamme asusti eräs aussi ties kuinka monetta päivää, ja kyseisen herran habitus oli jostain Jackassin ja Juoppohullun päiväkirjan väliltä. Kaveri pystyi lähinnä juttelemaan siitä kuinka paljon, ja missä oli juonut edellisen yön. Ja sitä edellisen. Yhteistä jutun juurta ei kaikessa yksinkertaisuudessaan ollut, ja fiilis oli kuin olisi pelannut shakkia pulun kanssa.. Itseasiassa hän asui samassa huoneessa kanssamme, ja hän oli levittänyt tavaransa lattialle, siinä missä normaalit ihmiset pitävät niitä kaapissa, laukussa tai hengareissa..

Edellisenä iltana kyseinen kaveri onnistui särkemään parvekkeelle oluttuopin kohellettuaan juomapelissä. Kuka tahansa normaali ihminen pahoittelisi tapahtunutta, ja siivoaisi jälkensä, mutta kaveri ei tehnyt elettäkään edes hakeakseen siivousvälineitä! Niin, pääsimme lopulta syömään ravintolaan, ja päätimme kokeilla listalta mixed grilliä, eli annosta, jossa olisi henkilöä kohden arviolta puoli kiloa lihaa. Pyysin vastapuolella istuvaa tyttöä ottamaan minusta ja Santusta kuvan, jolloin edellä mainittu Jackass tunki myös potrettiin mukaan. Joillakin ihmisillä ei vain ole tapoja.. Onneksi on itellä varaa huudella. Lopulta saatiin syötyä ja lähdettiin jatkamaan iltaa.

Danubessa on kesäisin läjäpäin lauttoja, joissa paikalliset käyvät ulkona. Me lähdimme myös katsastamaan hostellin voimin paikallista yöelämää, ja täytyy todeta, että meno oli varsin mutkatonta, sillä lähes kaikissa lautoissa asiakkaiden täytyi kulkea metallinpaljastimien läpi päästäkseen sisään.. Ihmettelimme paikallisten naisten halvahkoa pukeutumistyyliä, ja sitä, että musiikki soi todella lujalla. Päädyimme rehdisti patiolle juomaan olutta, kunnes huomasimme, että kyseisen lautan nimi on osuvasti Club Plastic..

Lauantai 23.7

Otettiin rennosti, ja juotiin illalla vain yksi olut. Se oli tosin kahden litran olut, joka maksoi lähikaupassa 160 dinaaria eli noin 1,25€.. Parempi pyy pivossa kuin kymmenen kaupan hyllyllä.

Ihmeteltiin tosin päivällä, että miksi keskusaukiolle oli paimennettu tolkuttomasti lehmiä. Syy oli kuulemma hyvin yksinkertainen Srdanin mukaan: japanilaiset ja serbialaiset ovat kuin veljiä, sillä Japani on lahjoittanut Serbiaan esimerkiksi huomattavan määrän sairaalalaitteita maan itsenäistyttyä. Paikalliset olivat uutislähteiden mukaan luovuttaneet huomattavia määriä rahaa japanille tsunamin jälkeen.

Sunnuntai 24.7.11

Lähdettiin taittamaan matkaa kohti Kroatiaa. Matkasuunnitelmamme muuttui useasti viime päivien aikana, sillä halusimme kokeilla couch surfingia, mutta majoituksen järjesteleminen ei ikävä kyllä onnistunut. Matkustamme junalla Zagrebin kautta Splitiin, ja matkaa tälle päivälle kertyy noin 700km.. Fiksumpi olisi toki mennyt Bosnian läpi, mutta junalla kulkeminen suoraan alaspäin olisi itseasiassa ollut hitaampaa kuin kiertolenkkimme.

Serbiassa tupakointi on kutakuinkin yhtä pakollista kuin hengittäminen, mutta silti röökaaminen on saanut kyllä uuden ulottuvuuden täällä. Paikalliset eivät piitanneet tupakointikielloista esimerkiksi junissa, vaan jopa konduktöörit polttelivat tupakkaa posket lommolla junissa. Alkoholi maistuu paikallisille, mutta sen myynti on kielletty klo 22:00-06:00. Tiedä vaikuttiko tämä siihen, että kadut olivat yleisesti ottaen siistitty roskista.

Jos Serbiasta tai Belgradista pitää loppukaneettina jotain sanoa, niin sanottakoon se, että Helsingin rautatieasemalla tarvitsee pelätä enemmän kuin Belgradissa – kaupunki on oikeasti rauhallinen, sekä turvallinen. Paikalliset ovat ystävällisiä varsinkin silloin, kun heitä esimerkiksi kiittää tai tervehtii serbiaksi. Kansana serbit muistuttavat jollain tavalla suomalaisia; he eivät pyydä mistään hinnasta apua ennenkuin on äärettömän pakko. Länsimaalaisen median välittämä kuva maasta ei kerro puoliakaan tästä maasta.