Ajatus Zakopaneen lähtemisestä tuli tietyllä tapaa puskista..

 

Junayhteydet Krakovasta muualle eurooppaan kulkevat Wienin tai Bratislavan kautta, eivätkä nämä yhteydet sopineet meidän aikatauluumme. Santtu lueskeli The Lonely Planetia, ja keksi, että voisimme mennä Karpaatien juurelle Zakopaneen, siirtyä bussilla rajan yli Slovakiaan, ja jatkaa sieltä matkaamme. Zakopane on siis Puolalaisten ”alppikaupunki”, johon paikalliset suunnistavat laskettelemaan sekä patikoimaan. Kaupungin miljööstä ei voisi päätellä olevansa Puolassa, sillä maisemaa koristavat mökit eivätkä kerrostalot.

Otimme onneksemme sunnuntai-aamuna 17.7 hieman ennakkoa, vaikka hostelliltamme oli noin 500m matkaa rautatieasemalle, sillä edellisenä yönä käynnistetty kunnostustyö oli sulkenut osan alikulkureiteistä. Lopulta jouduimme juoksemaan aution laiturin läpi linja-autoasemalle, jonka kautta kiersimme rautatieaseman pienemmälle sisäänkäynnille, ja sieltä juoksujalkaa laiturille. Juna nytkähti samantien liikkeelle kun saimme rinkat pois selästämme. Kirosimme huonoa tuuriamme suomeksi, ja toivoimme, etteivät samassa vaunussa istuneet 8 nunnaa ymmärtäneet sanaakaan tästä.

Krakovan ja Zakopanen välinen junareitti on merkattu maisemareitiksi, mutta taisimme molemmat nukkua parhaiden maisemien ohi. Olimme sopineet hostellimme (Goodbye Lenin) managerin kanssa, että tämä tulisi hakemaan meidän asemalta. Saavuimme rautatieasemalle hieman aikataulua myöhässä, ja soitimme hostelliin. Täytyy todeta, että vieraassa maassa hostelliin soittaminen on omalla tavallaan jännittävää, sillä yhteisen sävelen löytymisestä ei ole aina takeita. Managerimme kuulosti puhelimessa oikein leppoisalta kaverilta, ja oli 10 minuuttia myöhemmin noutamassa meitä.

Ajomatka hostellille oli lyhyt jo senkin puolesta, että uudessa paikassa kaikki on hetken aikaa jännittävää uutuuden vuoksi. Hostellimme oli komea hirsimökki metsän siimeksessä, ja fiilis oli vähintäänkin verrattavissa omalla mökillä loikoilemiseen. Suomessa mökin kupeessa olisi luonnollisesti järvi, mutta täällä järven tilalla on 2000 metriin kohoavat vuoret. Ilmapiiri hostellilla oli todella letkeä jo ensihetkistä alkaen, sillä hostellin henkilökunta tarjosi meille hövelisti pakastinkylmää Zubrowkaa, eli Biisonivodkaa. Kysyimme patikointimahdollisuuksista, jolloin manageri kehoitti meitä kiipeämään Kasprowy vuoren laelle, jossa Slovakian ja Puolan rajat kohtaavat. Hän totesi pilke silmäkulmassa, että näytämme hyväkuntoisilta nuorilta miehiltä, ja tarjoutui tekemään meille eväsleivät matkaan. Hetken kuluttua olimmekin kävelemässä reitin aloituspisteelle. Täytynee antaa kuvien puhua puolestaan – säät suosivat niinkin mukavasti, että alkumatkasta pystyi kävelemään ilman paitaa, mutta 1958m korkealla huipulla oli turvauduttava takkiin navakan tuulen vuoksi.

 

Tästä lähdettiin

 

Noin puolivälissä?

 

Jääkylymää vettä!

Tätä tietä pitkin Slovakiaan!
 

1958m, vasen jalka Puolassa ja oikea Slovakiassa!

Illan päätteeksi palasimme hostellille tekemään tuttavuutta muiden matkaajien kanssa. Illaksi oli järjestetty myös pienimuotoiset grillijuhlat, ja jouduimme toteamaan puolalaiset makkarat täyttäviksi. Ilta sujui oikein rattoisissa merkeissä, sillä juttelimme pitkät tovit muutaman englantilaisen vastavalmistuneen juristin kanssa koulutuksesta, sen hinnasta, vaihtoehtoiskustannuksista, kielitaidon merkityksestä, ja monesta muusta asiasta. Puolalaiset oluet ovat poikkeuksetta 6-7% vahvuisia, jonka lisäksi intouduimme tarjoamaan Salmiakki Koskenkorvaa henkilökunnalle sekä muutamalle matkaajalle. Suureksi yllätykseksi engelsmannit, uusi-seelantilaiset sekä aussit pitivät Salmiakista! Etiketin mukaisesti näytimme aina esimerkkiä näiden juomien nauttimisessa..

 

Maanantai 18.7

Aamu valkeni ja sarasti, ja heräsimme puoli yhdentoista maissa aamupalalle. Jonkinlainen dagen efter oli päällä, minkä vuoksi päätimme ottaa päivän laiskasti – olimme kuitenkin patikoineen noin 8 tuntia eilen kohtuullisen vaikeassa maastossa. Pesimme pyykkiä, ja suunnittelimme tulevia päiviä reissustamme. Paljastettakoon, että alkuperäinen suunnitelmamme oli mennä Székesfehérváriin katsomaan Eurooppa Liigan karsintaottelua, jossa paikallinen Videoton FC ottelisi Sturm Grazia vastaan. Sturm oli voittanut ensimmäisen osaottelun 3-0, joten päätimme jättää tämän melko panoksettoman ottelun väliin, ja tehdä jotain muuta. Suunnitelmat selkenivät siihen pisteeseen, että päätimme käydä ulkona syömässä puolalaista ruokaa, mikä ei sinällänsä ollut makuelämys, mutta tulipa maha täyteen.

Ilta sujui jälleen grillibileiden tahdissa, mutta suurempi riemunaihe oli se, että opetimme kaksi Uusi-Seelantilaista ja yhden Aussin pelaamaan tuppea. Tupen peluun taitamisen raja huitelee jossain Oulun korkeudella, ja toisinaan pelin opettaminen pelkästään suomalaisille on työn ja tuskan takana. Ulkolaiset ystävämme hanskasivat pelin kuitenkin aika nopeasti, ja huomasivat muutaman alastulon jälkeen, että peli todellakin on oiva keino tappaa aikaa. Lopettelimme noin kolmen tunnin session puolenyön maissa, vaikkakin osa tehokkaasta peliajasta oli valunut Euroopan ja erityisesti Kreikan taloustilannetta ruodittaessa..