Zakopanesta Zdiariin on hyvin lyhyt matka. Itseasiassa sen voisi kävellä rinkka selässä arviolta kymmenessä tunnissa, mutta oikukkaan sään vuoksi emme ajatelleet rajan ylitystä kävellen sen vakavemmin..

 

 

 

Hostellimme henkilökunta neuvoi meille aamupalan lomassa menemään klo 12 bussilla suoraan Zdiariin, mutta pysäkille odotellessamme huomasimme, että aikataulua oli tulkittu väärin, ja myöhästyimme noin tunnin verran bussista. Seuraava suora bussi olisi mennyt vasta neljän tunnin päästä, joten päätimme taittaa matkaa bussilla niin pitkälle kuin mahdollista, ja kävellä rajan yli, kuten The Lonely Planet opasti. Bussiaseman tunnelma oli kaikkea muutakuin selkeä: minibussit olivat jonossa, eikä niiden määränpäästä päässyt selvyyteen. Bussit näyttivät olevan tyhjiä, ja ihmetykseksemme meidät ohjattiin jonon toiseen bussiin odottelemaan kun kysyimme suuntaa tiedossa olevan pysäkin nimen avulla. Yhtäkkiä asemalta kaikui kuulutus, joka ilmeisesti kehoitti kärkiautoon meneviä ihmisiä siirtymään autoon. Asemalla pyörineet ihmiset suuntasivat minibussiin rivakasti, jonka jälkeen jäimme odottelemaan oman automme täyttymistä. Tässä meille valkeni se, että minibussit otettaisiin aina mahdollisimman täyteen ennen lähtöä, jonka vuoksi paikalliset aikataulutkin saattavat olla mitä tahansa..

 

 

 

Taitoimme matkan rajan kupeeseen vartissa, jonka jälkeen kävelimme rajan yli, ja menimme ostamaan paikallisesta kioskista evästä tunnin odotusta varten. Santtu päätti kokeilla sattumanvaraisesti suppealta listalta jotain vaihtoehtoa huolimatta siitä, että ruoan sisältö jäi mysteeriksi kielimuurin takia. Ilmeisesti lautaselle tuotiin sian nahkaa kasviksilla liemessä. Oli kuulemma vistoa..

Bussimatka rajalta Zdiariin olikin mielenkiintoinen. Kuljettaja starttasi auton, ja ajoi hetken aikaa serpentiiniteitä tottuneen uhkarohkeasti, kunnes pysähtyi ottamaan matkustajia kyytiin. Kuljettaja sammutti moottorin pysähdyttyään pysäkille, jolloin totesimme, että taloudellista ajoa, kun moottorikin sammutetaan matkustajien rahastamisen ajaksi. Kun uudet matkustajat olivat nousseet kyytiin kuljettaja vapautti pysäköintijarrun, ja lähdimme rullaamaan vapaalla alamäkeen. Rullailimme suoraa tietä arviolta kilometrin tai pari vapaalla, kunnes moottori hörähti käyntiin..

Hyppäsimme ohjeiden mukaan bensa-aseman pysäkille pois, ja kävelimme 5 minuuttia hostellille. Hostellimme oli itseasiassa hyvin samalainen kuin edellinenkin, eli luvassa oli letkeää maalaishenkistä hengailua metsän siimeksessä. Hostellin henkilökunta, koira, kissa sekä kaksi kanaa olivat vastaanottamassa meitä. Kuulemma aamupalallakin olisi tuoreita munia..

Koska käytimme tolkuttoman paljon aikaa matkustamiseen aikataulusekoilun vuoksi, joten päätimme käydä lenkkeilemässä yhden lyhyen patikointireitin. Kuntoilu pitkästä aikaa teki oikein eetvarttia. Hostellissamme vallitsi sosiaalinen ilmapiiri, ja saimmekin houkuteltua erään jenkin sekä kaksi kanadalaista läheiseen pizzeriaan vaihtamaan kuulumisia ruoan ääressä. Jenkki oli ollut 11 kuukautta euroopassa, ja oli tutustumassa Itä-Eurooppaan vielä muutaman viikon ajan vuokra-autolla, kunnes palaisi Texasiin. Kanadalaiset olivat itseasiassa kihloissa, ja muuten vain matkustamassa Itä-Euroopassa. Illan puheenaihe taisi olla kielitaito, sillä saimme muutamia komplementteja siitä, että viljelimme keskustelun lomassa muutamia sanoja, mistä he eivät olleet natiiveina edes kuulleet.

Hostellille päästyämme rupattelimme lähinnä kanadalaisten kanssa oluen äärellä. Juttu luisti niinkin hyvin, että päätimme ottaa yhden tähden Jaloviinan, sekä Salmiakin mukaan keskusteluun. Salmiakki maistui kuulemma hyvällä, mutta Jallu ei käynyt kovinkaan hyvin kaupaksi huolimatta siitä, että sen tarina on astetta mielenkiintoisempi. Illalla vietettiin itseasiassa erään hostellin työntekijän läksijäisiä, joten pitihän meidän tarjota hänellekin molempia juomia. Vastapalvelukseksi hän tarjosi meille paikallista päärynäviinaa, joka tuoksui hyvälle, muttei maistunut niinkään. Ei ole silti Unicumin voittanutta..

Hostellin patiolla oli mukava viettää aikaa, sillä Karpaatit näkyivät edessämme samalla kun aurinko maalasi vuoria eri sävyillä pilvipeitteen läpi. Lopulta maapallo pyörähti aurinkoon nähden niin, että pimeys täytti maan. Auringonlasku kun on vain köykäinen kielikuva jostain, mitä ei oikeasti tapahdu. Kuin huomaamatta pimeyden mukana saapui sade, joka muuttui ukonilmaksi, ja joka huomaamatta tanssi hostellimme vierestä. Nautiskelimme patiolla olutta, ja ihmettelimme luontoäidin voimia – silloin tällöin ympäröivien vuorien ääriviivat tulivat näkyviin salamoiden loisteessa. Ihmettelimme miksi patiomme keskeltä kohosi jykevä koivu, mutta selitys oli hyvinkin yksinkertainen: aikojen saatossa tonteilta ei kaadettu kaikkia puita tarkoituksella, sillä ne toimivat mainiosti ukkosenjohtimina. Lopulta jäähyväisjuhlatkin saivat päätepisteensä, ja siirryimme nukkumaan..